Turkiskauppa oli yksi Kanadan kolonisoinnin kulmakivistä 1600-luvulta alkaen. Vuonna 1803 Fort William sai tässä aikaisempaa suuremman roolin kun North West Company siirsi päämajansa Kaministiquia-joen suuhun, ja 1807 antoi kauppapaikalle nimeksi Fort Wiliam. Yhtiö aloitti ”suuren kokoontumisen” perinteen, vuotuiset turkismarkkinat jonne metsästäjät satojen kilometrien säteeltä saapuivat kanooteillaan koko vuoden saalis mukanaan. On mahdollista että jokunen suomalainenkin turkismetsästäjä ehti loppuvuosina osallistua tähän toimintaan, mutta asiakirjalähteistä ei tähän ole löytynyt todisteita.

North West ja Hudson’s Bay -yhtiöt kävivät ajoittain sodan luonteista taistelua reviireistä, ja brittihallituksen painostamina ne yhdistyivät v. 1821. Tehostamisen nimissä kauppapaikkojen määrää vähennettiin, ja Fort Williamin markkinoiden merkitys alkoi pienentyä. 1880-luvulle tullessa Fort Williamin vanhin kaupunginosa, East End, muuttui italialaisten, ukrainalaisten, suomalaisten ja muiden siirtolaisten asuinalueeksi, ja rautatie- ja satamatoiminnot valtasivat alaa. Muistona aikaisemmasta historiasta East Endin katuverkko on nimetty skotlantilaisten turkiskauppiaiden mukaan, ja kaupungin länsipuolelle on perustettu historiallinen teemapuisto.

Monille 1900-luvun suomalaissirtolaisille ”träppärin” työ sopi oikein hyvin. Farmia ei nuorimies halunnut perustaa jos ei puolisoa ollut löytynyt, ja monia ei miellyttänyt metsäkämpän bossien komento tai kaivoksen uumenissa raataminen. Ansojen virittely ja kokeminen omaan tahtiin kaukana kaupungin vilinästä sopi monen elämäntilanteeseen. Träppärit olivatkin usein nuoria miehiä jotka eivät vielä halunneet vakiintua, tai yksinäisiä erakkoluonteita jotka valitsivat tämän elämäntavan pääelinkeinokseen. Monet träppärit viettivät pitkiä aikoja metsäleirissään, ja asiointimatkoillaan saivat asua tuttujen farmareiden tai kaupunkilaisten nurkissa. Vain harvat heistä päätyivät väestönlaskentaluetteloihin.

Kaupungissa turkiskauppiaat kilpailivat träppäreiden tuotteista ja mainostivat suomalaislehdissä aktiivisesti aina eri lajien metsästyskausien aikana. Kauppias Nitkin matkusti kerran viikossa PeeDee-junalla Nolaluun ja palasi iltapäivällä takaisin. Keskipäivällä alueen träppärit kuten Nestor Ylätalo, Anselm Lehtinen ja muut kokoontuivat rautatieasemalle pienimuotoisille turkismarkkinoille ja hankkivat samalla osuuskaupasta tarvikkeita seuraavaa retkeä varten.

Nestor Ylätalo (1885-1976) Soinin Kukonkylästä oli yksi ensimmäisiä Devonin alueella toimineita ansametsästäjiä. Devon oli 1910- ja 1920-luvuilla asumatonta erämaata jossa puutavarayhtiöt vähitellen syrjäyttivät siellä vielä liikkuvan alkuperäisväestön. Nestor asui hyyryläisenä Herman Mesimäen luona ja myöhemmin veljensä Matti Ylätalon farmilla. Vuonna 1939 hän vihdoin vakiintui ja nai Hermanin lesken Vilhelmiina Virtalan, jonka kanssa hän rakensi kodin Devoniin, missä he asuivat loppuelämänsä. Nestor tuli isoisäksi Hermanin lapsenlapsille joista lähes kaikki syntyivät vasta tämän kuoltua vuonna 1932.

Träppärin työ ei ollut täysin vaaratonta, vaikka olisi kokenutkin luonnossa liikkuja. Vuonna 1924 Port Arthurin oikeuslääkäri kirjoitti Antti Wainon kuolintodistukseen lakonisen kuolinsyyn: ”attacked, killed, and partly eaten by bear”. Karhun hampaisiin joutunut Antti Vainionpää (1896-1924) Ylistarosta oli nuori aviomies, mutta ei ollut malttanut jättää mielityötään. Perhe jäi ilmeisesti lapsettomaksi, ja puoliso Elmiina Kauppinen avioitui uudelleen vasta v.1939.