Tämä on jälkimmäinen joukko Oiva Saarisen valitsemia Sudburyn merkkihenkilöitä. Edellinen osa löytyy täältä. Pari Saarisen esittelemää henkilöä on tätä kirjoittaessa vielä elossa, joten heillä ei ole julkista geni-profiilia enkä myöskään esittele heitä tässä. Kuten aina näissä kirjoituksissa, lukijalle paras hyöty tulee kun on kirjautunut Geniin ja tutkii linkattuja profiileja ja niiden yhteyksiä.

Oliver Korpela, metsäyrittäjä

Oliver George Korpela (1920-2006) oli oikeastaan kolmannen polven kanadansuomalainen. Hänen isänsä ja tämän isä tulivat Alajärveltä Sudburyn syrjäseudulle 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja aloittivat perheen perinteet metsätöissä ja puutavara- kaivos- ja rautatieyhtiöiden alihankkijana. Isoäiti piti asuntolaa metsätyömiehille.

Oliver ehti hankkia metsäalan ammattitaidot ennen toista maailmansotaa. Hän värväytyi armeijan kirjoituspöytähommiin, mutta tuli pian valituksi lentäjäkoulutukseen ja päätyi Englantiin ensin Kanadan ilmavoimien ja myöhemmin Englannin RAF:n pommikonejoukkoihin. Hänet ammuttiin syyskuussa 1944 alas Hollannissa, missä hän piileksi vastarintaliikeen avustamana vapautukseen asti.

Sodan jälkeen Oliver työskenteli isänsä ja Oscar Maen perustamassa Kormak-yhtiössä ja perusti 1950 oman puutavarayhtiön, joka seuraavina vuosikymmeninä fuusioi sekä isänsä yhtiön että lukuisia muita lähialueeella toimineita yrityksiä. Korpela lahjoitti 1980-luvulla maat alueen ensimmäiselle suomalaisten vanhainkodille.

Korpela avioitui Ina Anelma Korhosen (1927-1984) kanssa ja he saivat neljä lasta. Ina oli Siikaisista tulleen Laura Alfthanin avioton tytär, mutta hänen mahdollisesti Korhonen-niminen isänsä on tuntematon.

Sulo ja Bertha Heino, ravintoloitsijat

Sulo Armas Heino (1922-97) syntyi Elimäellä ja matkusti Kanadaan vuoden ikäisenä vanhempiena ja kahden sisarensa kanssa. Sulo päätyi sodan jälkeen Pohjois-Ontarion metsäkämpille missä hän tutustui Bertha Hilliin. Berthan vanhemmat Juho Westerinen (John Hill) ja Wilhelmina Ekman kuolivat kun Bertha oli alle kymmenvuotias, ja Bertha joutui hankkimaan elatuksensa jo teini-ikäisenä kahviloissa ja metsäkämpillä.

Sulo ja Bertha omistivat 1950-luvulla useita suomalaisten suosimia lounaspaikkoja kuten North Cafe, Heino’s Grill ja Uptown Restaurant, ja pitivät myöhemmin ruokapalveluyritystä kotoaan käsin. He toimittivat ruoat häihin ja suomalaishaalien yleisö- ja juhlatilaisuuksiin. Pelastusarmeijan joulujuhlat keräsivät satapäisen yleisön, ja Heinot hoitivat niihin ruokatarjoilun. Sulon toinen ura auto- ja työkonekauppiaana alkoi 60-luvulla ja kesti 32 vuotta.

Bill Johnson, meijeriyrittäjä

Vilho Matias Johnson (1920-2009) oli kolmannen polven kanadansuomalainen kuten Oliver Korpelakin. Isoisä Juho Ala-Huumo lähti Nurmosta Michiganiin 1893, ja isoäiti Maria kahden lapsen kanssa neljä vuotta myöhemmn. Perhe muutti Sudburyyn 1897 ja vaihtoi sukunimensä Ojalasta Johnsoniksi. Billin vanhemmat liikkuivat kaivostöiden perässä, mutta asettuivat 1930 Beaver Lakeen.

Bill harrasti murtomaahiihtoa ja näytteli Laila-sisarensa kanssa sosialistihaalin teatteriryhmässä, missä hänen äitinsä toimi ohjaajana 1960-luvulle saakka. Sodan jälkeen hän oli hiihdon mitalimies Kanadan mestaruuskilpailuissa ja olympiaehdokas. Urheilu-uran jälkeen hän hankki meijerialan koulutuksen ja palkattiin Copper Cliff Dairy -yhtiön johtajaksi. Teatteriharrastuksen hän joutui lopettamaan, kun kommmunistijohtoisen CSJ-osaston toimintaan osallistumista ei katsottu yhtiössä sopivaksi. Hankittuaan myös kaupallisen koulutuksen hän nousi yhtiön toimitusjohtajaksi ja osaomistajaksi, ja toimi meijerialan etujärjestöjen johdossa. Yhtiö myytiin vuonna 1981, ja Bill jäi eläkkeelle seuraavana vuonna.

Bill avioitui vuonna 1947 pohjalaisten siirtolaisten tyttären Martha Rannan (1926-2017) kanssa. He saivat kolme lasta.

Risto Laamanen, insinööri-yrittäjä

Risto Elias Laamanen (1948-2009) oli hänkin tavallaan kolmannen polven kanadansuomalainen, vaikkakin Karstulassa syntynyt. Risto tuli Kanadaan vanhempiensa Elias ja Anna-Liisa Laamasen kanssa vuonna 1950, ja kohtasivat ensin Eliaksen isän Eino Anto Laamasen (1896-1972), joka oli lähtenyt Kanadaan jo vuonna 1924 ja hankki elantonsa träppärinä Timminsissä.

Eliaksen perhe siirtyi vuonna 1952 Sudburyyn, ja Elias perusti rakennusyrityksen. Risto oppi yrityksessä koulun ohella ammatin, ja opiskeli rakennusinsinööriksi Cambrian Collegessa. 1970-luvulla hän perusti isänsä kanssa yhteisyrityksen Laamanen Construction, joka palveli pääasiassa alueen kaivosyhtiöitä ja työllisti laajimmillaan 300 henkeä. Vuodesta 1988 lähtien Risto Laamanen oli perustajaosakkaana BLM Service Group -yhtiössä joka kehittyi monikansalliseksi ja liittyi USAssa William Resouces Ltd -yhtiöryhmään jonka hallitukseen Laamanen kuului.

Laamanen avioitui Aino Kinnusen kanssa ja he saivat neljä lasta. Varkaudessa syntynyt Aino oli tullut Kanadaan vuonna 1958 vanhempiensa kanssa.

Laila Rintamäki, näyttelijä ja ohjaaja

Wilfred Henry Salo (1907-1999) syntyi Michiganin Ishpenningissä. Hänen vanhempansa olivat kauhavalainen Viktor Laakaniemi ja härmäläinen Amalia Tyni. Perhe otti sukunime Salo ja muutti vuonna 1912 Kanadaan, ja päätyi Sudburyn alueelle kuusi vuotta myöhemmin. Perheessä oli viisi lasta, joista Aarne ja Elli jäivät pysyvästi Suomeen kun perhe palasi sinne vuonna 1922, ilman Wilfiä.

Wilf työskenteli rautateillä, kaivoksissa ja metsätöissä kunnes siirtyi vähittäiskauppaan Karl Lehdon vaateliikkeessä ja myöhemmin Silverman Store -tavaratalossa mainospäällikkönä. Hän avioitui vuonna 1927 Nellie Pernun (1906-1991) kanssa, ja he saivat tyttären joka tuli tunnetuksi Kanadassa taitoluistelijana ja luisteluvalmentajana.

Tunnetuimmaksi Wilf tuli 30 vuotta kestäneestä Joulupukin urastaan. Ura alkoi vuonna 1934 Silvermanin leluosastolla, ja tulevina vuosina hän esiintyi pukkina poliisien, palomiesten, sairaaloiden, Lions-klubin ja muiden yhteisöjen joulutapahtumissa sekä kaupungin jokavuotisissa jouluparaateissa. Hänellä oli myös 35 vuoden ajan puolen tunnin TV-ohjelma Joulun aikaan. Wilf jäi pukin uralta eläkkeelle vasta vuonna 1987.

Arne Ritari, Lions Club

Arne Ritari (1906-1996) oli myös kolmannen sukupolven kanadalainen, vaikka sekä isoisän perhe että omat vanhemmat emigroituivat Sudburyn alueelle kukin erikseen. Arnen äiti kävi Seinäjoella synnyttämässä, joten myös Arne itse oli siirtolainen. Isä Thomas Ritari työskenteli kaivoksissa, välillä myös USA:n puolella, ja äiti Justiina pyöritti asuntoloita kaivospaikkakunnilla.

Arne hankki Sudburyssa teknisen koulutuksen ja toimi aktiiviswesti partioliikkeessä. Hän ”löysi” parikymppisenä oman alansa vakuutusmyyjänä, ensin henkivakuutuksia, sitten myös koti- ja autovakuutuksia. Vuonna 1934 hän perusti oman vakuutusyhtiön, ja laajensi toimintaa myös matkatoimistona. Hän mainosti palvelujaan säännöllisesti kaikissa suomenkielisissä lehdissä.

Ritari vihittiin vuonna 1932 Kaarina Heinosen (1904-2000) kanssa, ja he saivat yhden tyttären. Kaarinan vanhemmat asuivat Sault Ste Mariessa, missä isä Josef Heinonen toimi räätälinä.

Arne Ritari tunnetaan Suomessa Lions Club -järjestön kummisetänä. Hän oli liittynyt Sudburyn ”Leijoniin” jo vuonna 1937, ja toimi osaston johtotehtävissä 1940-luvulla. Hän kävi Suomessa 1948 esittelemässä – oman matkailubisneksensä ohella – järjestön toimintaa, ja jo 1950 Suomesta tuli 29. maa jossa Lions Club toimii. Hän piti jatkuvasti yhteyttä suomalaiseen Lions-järjestökenttään. Vuonna 1990 hän oli perustamassa Sudburyn Suomi Lions Club – yhdistystä, joka muun muassa piti kiinteitä yhteyksiä Sudburyn ystävyyskaupungin Kokkolan suuntaan. Ansioistaan Ritari sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkin vuonna 1991.

Judy Erola, ministeri

Judith Erola (1934-), Sudburyn ensimmäisen suomalaisen, Thomas Jacobsonin pojantytär, oli Liberaalipuolueen kansanedustaja vuosina 1980-84. Tuona aikana hän hoiti hallituksessa kolmea ministerintehtävää:

• Valtion kaivosministeri 1980-83
• Naisten asemasta vastaava ministeri 1981-83
• Kuluttaja-asioiden ministeri 1983-84

Ministerinä hänet muistetaan erityisesti metrijärjestelmään siirtymisen puolustajana ja loppuunsaattajana. Päätös siirtymisestä oli tehty jo vuonna 1970, mutta vastustus ja jarrutus jatkui vielä Erolan ministeriaikana. Liberaalipuolueen hävittyä vuoden 1884 vaalit Erola jätti valtakunnanpolitiikan.

Ennen poliitikon uraansa Erola oli ensimmäinen nainen joka esiintyi Kanadan televisiossa säätiedottajana, ja hän esiintyi myös muotiohjelmissa. Hän osallistui miehensä Voitto Erolan (1930-76) kanssa 200-paikkaisen venesatamayrityksen johtamiseen. Perheessä oli kaksi tytärtä.

Myöhemmin Erola toimi 11 vuotta Kanadan lääketeollisuuden etujärjestön johtajana. Hän on ollut aktiivinen Sudburyn etujen ajajana sekä poliitikkona että järjestötyössä. Hän on kahden eri yliopiston kunniatohtori.

Lähde

Saarinen, Oiva W: Between a Rock and a Hard Place, Waterloo 1999