Maahanmuuttoa Britannin Imperiumin ja Yhdysvaltojen ulkopuolelta rajoitettiin 1920-luvulta alkaen lainsäädännöllä. Hyväksymällä 21. maaliskuuta 1931 Order-in-Council PC 695 -säädöksen hallitus pani toimeen Kanadan historian tiukimman siirtolaisten maahantulopolitiikan. Lisärajoitusten katsottiin olevan välttämättömiä suuren laman puhkeamisen jälkeen työttömyyden ja taloudellisen taantuman torjumiseksi. Maahanmuuttajiksi hyväksyttiin Amerikan kansalaiset ja brittialamaiset joilla oli tarpeeksi varoja itsensä ylläpitämiseksi, maanviljelijät ja maatyöläiset joilla oli varmaksi arvioitu toimeentulo Kanadassa, ja Kanadan pysyvien asukkaiden puolisot ja alaikäiset lapset. Maahanmuuton vuosittainen kokonaismäärä putosi vuoden 1928 n. 150000 siirtolaisesta yli sadalla tuhannella vuodesta 1931 lähtien.

Kyllä 1930-luvun alkuvuosinakin Kanadaan tuli hyväksyttyjä suomalaisia laivalasteittain, mutta matkustajaluetteloissa on aina mainittu vastaanottaja – työnantaja, Suomen konsuli tai muu henkilö joka oli luvannut huolehtia tulijasta.

Kaikki poikkeusanomukset lain vaatimuksista vietiin hallituksen Privy Councilin päätettäväksi ja hyväksyntä vaati siten kenraalikuvernöörin allekirjoituksen. Nämä poikkeusanomukset vuodesta 1929 alkaen on digitoitu ja löytyvät ainakin täältä. Valtaosa anomuksista koskee keski- ja itäeurooppalaisia, ja pakolaisten paine viimeistään 1935 alkaen on ilmiselvä. Suomalaisia on vuosina 1929-1941 yhteensä vain n. 80. Heidän anomuksissaan mainitaan usein paikallisen Suomen konsulin, varakonsulin, työnantajan, seurakunnan pastorin tai muun luotettavan henkilön suosituksia, joita ei kuitenkaan ole sellaisinaan julkaistu. Lisäperusteluna mainitaan usein hakijan luotettavuus, kommunisminvastaisuus ja muu sopivuus. Anomukset ovat hyödyllisiä sukututkijankin lähteinä, koska niissä on usein elämäkertatietoja joita ei muista lähteistä löydy. Tässä kirjoituksessa mainittujen henkilöiden geni-profiileihin on liitetty nämä anomukset, ja alempana näytetään malliksi joitakin näistä.

Papit erikoistapauksia

Ensimmäinen hyväksytty suomalaisanomus vuodelta 1929 koski Toivakasta kotoisin olllutta Elma Hjeltiä. Hän oli asunut Kanadassa ja lähtenyt USA:han opiskelemaan teologiaa jo vuosia ennen uusien rajoitusten säätämistä. Paluu vaatikin sitten Yhdistyneen Kirkkokunnan anomuksen että Elma voisi päästä työskentelemään Kirkland Laken kotilähetyksessä.

Lukuisat muut papit eri kirkkokunnista joutuivat löytämään suosittelijoita jotka vakuuttivat ettei hän voi joutua valtion ylläpidettäväksi. Seurakunnat olivat köyhiä, ja uskottavia lupauksia edes palkanmaksusta oli joskus vaikea esittää – tärkein perustelu oli se, että Kanadassa ei ollut koulutusta suomenkielisille papeille. Emme voi tietää kuinka monta tällaista anomusta hylättiin, mutta hyväksyttyjen joukossa olivat ainakin seuraavat:

• Martin Halinen (1934), Kirkland Lake
• Antti Kulju (1933), Sudbury
• Liida Myyrä (1932), Toronto
• Toivo Tervonen (1936), Toronto
• Kyösti Toppila (1936), Toronto

Suomessakin hyvin tunnettu pappismies Brynolf Uusitalo oli aktiivinen ja yritteliäs rajan ylittäjä. Hän oli liitttynyt USA:ssa Kansalliskirkon palvelukseen, ja kirkkokunta lähetti hänet vuonna 1932 Toronton seurakuntaan papiksi. Hänet kuitenkin käännytettiin rajalla kun ei täyttänyt lain vaatimuksia. Tämän jälkeen hän onnistui pääsemään Kanadaan viranomaisten ohi, mutta jäi kiinni ja karkotettiin. Valitus hylättiin, ja vielä yhden käännytyksen jälkeen kirkkokunta laati poikkeuslupa-anomuksen joka loppujen lopuksi hyväksyttiin.

Epävirallisesti maassa olleita

Poikkeuslupaa joutui anomaan myös pari vuosia aikaisemmin laivasta loikannutta merimiestä, jotka olivat perustaneet perheen ja hankkineet ammatin tai uudistilan. Paraisilta lähtenyt Sigfrid Carlson haki vuonna 1936 Kanadan kansalaisuutta, ja siinä yhteydessä selosti historiansa. Koska hän ei ollut koskaan tullut virallisen maahantuloprosessin mukaan, niin nyt häneltä vaadittiin voimassaolevan lain mukainen poikkeuslupa.

Saman myllyn läpi kävi vuonna 1939 myös Waino A Mattson, joka oli loikannut laivastaan jo vuonna 1911, ja työskennellyt Canadian Marconi -yhtiössä 20 vuotta. Hänen suomalaisista sukujuuristaan ei ole tietoja.

Perheenyhdistämisiä

Leo Rafael Mäkinen oli jo hyväksytty alaikäisenä tulemaan siirtolaiseksi äitinsä Hilma Mäkisen luo Vancouveriin. Poika ehti kuitenkin täyttää 18 vuotta ennen kuin matka vuonna 1934 järjestyi, ja poikkeusanomus oli tehtävä. Hän sai kuitenkin tilapäisen maahantuloluvan anomuksen käsittelyajaksi.

Herman Ruusila vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa oli tullut Vilppulasta Kanadaan vanhan lain voimassaollessa, mutta oli siirtynyt välillä USA:n puolelle töitä etsimään. Tämän jälkeen paluu Kanadaan vuonna 1937 ei olllutkaan läpihuutojuttu, kun perheenjäsenet Torontossa olivat ainoat takaajat Hermanin ylläpidolle.

Neuvosto-Karjalasta palaavia

Ida Hill, syntyjään Ida Erika Kangas, lähti puolisonsa Henry Hillin (Heikki Möttönen Kastulasta) ja Urho-poikansa kanssa Neuvosto-Karjalaan vuonna 1932. Henryn kuoltua – todennäköisesti Petroskoissa teloitettuna v. 1938 – Kanadaan jo aiemmin palannut poika Urho Aatos Hill anoi äidilleen maahantulolupaa, joka myönnettiin, tässäkin tapauksessa perheenyhdistämisen perusteella. Idan alkuperä Suomessa on toistaiseksi hämärän peitossa.

Voitto Pohjola ja veljensä Uljas olivat saaneet Kanadassa aatteelliset etunimet. Voitto lähtikin 19-vuotiaana veljensä kanssa Neuvosto-Karjalaan, mutta halusi palata takaisin viisi vuotta myöhemmin kun Uljas oli vangittu vuonna 1938. Äiti vakuutti anomuksessa että poika on oppinut läksynsä.